Brighton

Eilen perjantaina toteutimme kahden saksalaiskaverin kanssa pitkäaikaisen suunnitelman ja suunnistimme päiväksi Brightoniin.

Kesä on saapunut Englantiin (ja toivottavasti myös Skotlantiin sillä sinne käy tieni seuraavaksi) ja halusimme hyötyä upeasta kelistä maan kuuluisassa rantakaupungissa.

Juna menopaluuna Lontoosta oli 12,50 ja matka kesti tunnin. Saavuimme kaupunkiin 11 aikoihin ja suunnistimme suorilta rannalla, johon käveli asemalta varttitunnin. Tähän aikaan rannalla oli jo väkeä, muttei tungokseen asti. Siinä sitten grillasimme itseämme useamman tunnin, jonka jälkeen suunnistimme katsomaan itse kaupunkia.

Aamusta paisto myös Lontoossa.

Iloinen polizei Victorian asemalla, jolla oli kevyt konekivääri.

Mää tykkään tämän maan juna-asemista.

Brittien versio ekoilusta. Ostat liput netistä ja kun käyt ne hakemassa, saat sata erilaista kuittia.

Siellä siintää sininen.

Tällä mirkulla on pituutta 150 senttiä, mutta ovi oli jopa häntäkin minimpi.

Kylmä kahvi viilensi ja kaunisti.

Hän otti rennosti.

Laituri

Vanhan laiturin jämät.

jätski maittoi.

Ja koulukin ilmeisesti päättyi.

Sanoin JAWOHL!, mikä viehätti seuralaisiani.

Tarina kertoi, että joku rakkauden kipeä aatelinen oli tämän naiselleen rakentanu ja mimmi oli sanonut, että ei kelpaa - raskasta tuo siniveristen elo.

Splät! Sinnekkään ei päässy sisälle.

Hyvä Tove.

Tattista. Kivaa oli!

Brighton on pienehkö kaupunki ja tunnelmaltaan maineensa veroinen - bilemesta. Ja eihän sitä paheksua voi. Ranta itsessään oli melkein kuin olisi oikeasti etelässä ollut, joten luontaisesti tunnelma oli rennon letkeä.

Päivä meni itseasiassa top kymppiin täällä vietetyistä päivistä ja kun tulin takaisin kotiin sain postia tytöltä, joka olisi halukas jatkovuokraamaan huoneeni - tämä oli kuin kirsikka kakussa ja kruunasi koko päivän.

Tänään olen tosin vaihtanut murheeni aihetta sen suuntaan, että kuinkakohan maksamani 1000 punnan depositin käy. Tajusin meinaan, että ainakaan minä en ole nähnyt ainuttakaan vesilaskua ja kämppikseni ovat niin löysää ja tarmotonta porukkaa, että ilmeisesti kellään ei ole tietoa missä alkuperäinen vuokrasopimus on. Sehän on meinaan mahdollista, että landlady on sisällyttänyt veden vuokraan. Toinen mahdollisesti deposittiin vaikuttava asia on jo kerran mainitsemani council tax - mun oleilu tässä kaupungissa opiskelijana päättyy 30.6. ja kotiin lähtö koittaa jo ennen. Pelkään kuitenkin, että se, että nimeni on vuokrasopimuksessa elokuun loppuun saakka saa aikaan jotain sekaannusta tässä verossa, joka sitten saisi aikaan sen, ettei deposittia saakkaan takaisin.

On tää hankalaa kertakaikkiaan. Noh, ei auta muu kuin luottaa siihen, että asiat menee sitten miten menee. Kuitenkin aika moni muu juttu josta olen täällä ollessa kantanut murhetta on ainakin toistaiseksi järjestynyt ihan hyvin. Peukut pystyyn, että muutkin palaset loksahatavat paikalleen.

Illalla otan suunnan yöbussilla Edinburghiin, jonka jälkeen saapu läjä vieraita Suomen Turusta - taivas varjele! :D

17. maj ja Madam Butterfly

Viime torstai oli Suomessa helatorstai.

Norjassa kyseistä kalenteripäivää juhlitaan ikäänkuin Norjan itsenäisyyspäivänä. Ilmeisesti se ei ole sitä aivan kirjaimellisesti. Itsenäisyyden Norja sai joku toinen päivä (mitä norskitoveri ei tiedä), mutta ilmeisesti tänä päivänä on kirjoitettu Norjan perustuslaki ja sitä juhlistetaan ikäänkuin itsenäisyyspäivänä - ainakin siis kaduilla toivotetaan maalle hyvää syntymäpäivää.

Norskitoverini oli ehkä hieman ahdistunut siitä, että missaisi tämän hänelle niin tärkeän päivän. Tässä toisiimme tutustuessa olen tainnut jotakin kertoa itselleni tärkeistä Suomi-perinteistä ja näin ollen mirkku osasi vetää oikeasta narusta ja kysyi, mitä minä tekisin jos olisin juhannuksena jossain muualla.

Tajusin, että itseasiassa semmoinen ei tulisi oikeastaan omalla kohdallani kuuloonkaan ja vaikka elämässä on ollut kaikenlaisia asioita niin erikoisin juhannus tuli vietettyä vuonna 2004, jolloin olin töissä Särkänniemessä ja juhla tuli vietettyä kaupungissa, mutta siltikin se oli juhla.

Sympatiat meni siis norskin puolelle ja tarjoiduin viettämään päivää hänen kanssaan. Tämä päivä on juhlallisuuksineen hyvin Suomen vapun kaltainen.

Päivä alkaa shampanja-aamiasella (yleensä piknikillä tai jonkun kotona)

 Sen jälkeen mennään katsomaan paraatia. Me menimme Southwarkin puistoon, jossa oli Norjan merimieskirkon ja Lontoon norjalaisen koulun järjestämä oma pikku puistotapahtumansa ja paraati. Väkeä oli hieman vähemmän, kuin Oslon kaduilla, mutta yllättävän paljon silti.

Kaverin kertomana erityisen viehättävää on tässä päivässä noiden kansallisasujen käyttö - miten hurmaavaa! Se on kuulemma siis ihan tosi kova juttu. Kaikilla on nämä kansallisasut päällään koko päivän ja se on vähän niinkuin ...tyylirikko jos ei sellaista päälleen laita - nämä ovat kyllä ihan yhtä arvokkaita, kuin Suomessakin. Eli ne jotka eivät sitä ehkä ole perineet, eivät välttämättä sitä kykene ostamaankaan.

Paraatin jälkeen syödään lounas ja paaaaljon kakkua.

Me kävimme hakemassa toisen pullon kuohuvaa ja kakun palat Patisserie Valeriesta.

Norjan perinteen mukaan juhlinta yleensä jatkuu grillailulla ja yleisellä hulabaloolla/kotibileillä/baari-illalla.

Me menimme sitä vastoin oopperaan katsomaan Madame Butterflytä.

Tämä oli elämäni ensimmäinen oopperakokemus... olihan se kokemus, mutta kertaheitolla ei minusta oopperan ystävää tullut. Näytelmä laulettiin englanniksi, mutta tekstiä ja näin ollen juonta oli silti vaikea seurata. Meillä oli myöskin paikat, joista ei katonrajassa olevaa tekstitystä nähnyt (kyllä. Ooppera oli tekstitetty - niin kuin televisio-ohjelmat). Joidenkin näytelmällisten elementtien toteutus oli kyllä varsin hienoa - madame butterflyn pojan roolia näytteli nukke ja kolme mustiin pukeutunutta, nukkea liikuttavaa statistia. Ja lopun tragedia oli myös hienosti toteutettu.

Kulttuurielämykset jatkuvat tänään. Vuorossa balettia.

One of those days vol.2

Luvassa rutinaa.

Aina ei jaksa äitille ja siskollekkaan rutista. Nyt kummiskaan ei ole kyse mistään infernaalisesta ahdistuskohtauksesta vaan vain yleisestä kyllästymisestä ja tylsyydestä.

En tiä. Olisinpa kotona.

Elämäni täällä on tuntunut menevan muutenkin hyvin toisesta ääripäästä toiseen - toisina viikkoina on ohjelmaa vaikka kuinka. Joka päivä jotain. Ja sitten on useampiakin päivä, jolloin ei kertakaikkiaan ole vain mitään tekemistä - tai noh, tekemistähän tässä kaupungissa on aina, mutta aina ei huvita.

Nyt on iskenyt myös pieni flunssanpoika, jonka johdosta olen viettänyt viikonlopun melkein sisätiloissa. Tämä paikallaan oleminen ei ole koskaan ollut minua varten, mutta täällä sitä jotenkin alkaa kaikkea negatiivista kelaamaan ja lopputuloksena on, että V-I-T-U-T-T-A-A asua tässä saatanan kehitysmaa läävässä.

Täällä asumisen tematiikkaa on tullut pohdittua kavereiden kanssa ja olemme tulleet siihen loppupäätelmään, että niinä päivinä, kun antaa itselleen luva haahuilla ja tehdä "lontoojuttuja" - on tämä ihan mielettömän kiva mesta olla. Mutta kun on niitä ihan arksia päiviä, tavallisia päiviä. Päiviä, jolloin eletään sitä arkea. Ne päivät ovat sieltä, missa aurinko ei paista.

Henkilökohtaisesti suurimpia juttuja ovat nämä:

Olen muuttanut omilleni 19-vuotiaana. En ole koskaan kimppakämppäillyt. Viitisen vuotta asuin kumppanin kanssa. Se on eri asia, kuin neljä kämppistä. En tiedä. Kokemus tämäkin, mutta lopputulos on se, että olen ehtinyt elää liian vanhaksi omissa oloissani ja kimppa-asuminen ei vain yksinkertaisesti ole minua varten - ainakaan tässä huushollissa. Jotenkin mun vitutuskäyrä vain notkahtaa siitä niistä lukemattomista pienistä asioista, joita kukaan ei tee tahallaan, mutta jotka vain ovat läsnä, kun asuu vieraiden ihmisten kanssa. Yhdellä on kova tarve tehdä numero siitä, että nyt hän on suvainnut siivota ja samalla kyseinen tyyppi on yksi suurimmista sotkijoista. Kuitenkaan kukaan muu kuin minä ei tunnu pyyhkivän muruja pöydiltä. Ovia paiskotaan. Käytävissä puhutaan äänekkäästi. Käytetään toisten asioita, jotka on tuotu Suomesta asti (okei, tajuan, että tätähän ei voi tietää - mutta se, että se kahvin keitin on mun kaapissa kenties viittaisi siihen, että se on minun ja ikäänkuin pitäisin sen omassa käytössäni) Ylipäänsä vain se, että kun tulee kotiin, ei saakkaan olla rauhassa vaan siinä keittiössä nököttää joku katsomassa piirrettyjä ja jos itse haluaa mennä siihen fiksaamaan jotain syömistä, tuntuu typerältä olla sanomatta yhtään mitään. Tai sitten kun on liian puhelias ja päästää ihmiset "liian lähelle", joutuu vastaamaan kysymyksiin "whereyougoin? whoyoumeeting? watchadoin?" - Olen liian vanha. Helvetti, että korpee. Ja samalla tulee semmonen olo, että mussa on jotain vialla.

Suihku on niin älytön, että hiusten pesua lykkään viimeiseen asti, mikä liikkuntaa harrastamattomuuden kanssa saa aikaan melko jännittäviä fiiliksiä omasta viehättävyydestä ja yleisestä hyvinvoinnista.

Ruuanlaittovermeet ovat niin ala-arvoisia, että ruuanlaittamisesta on tullut aivan käsittämättömän vastenmielistä puuhaa. Leikkuulautaa ei esim. ole ja teflonpannut ovat kuluneet alumiinisiksi - uutta pannua en ole halunnut ostaa, koska jossain vaiheessa vihjaisin kämppiksille, että teflonpannut menevät pilalle, jos niitä käsittelee teräksisin välinein - "aijaa... no ne oli tämmösiä, kun me tähän tultiin" sanoi yksi näistä sankareista ja hämmensi wokkiaan haarukalla. Kävi mielessä, että olisin voinut ostaa oman pannun ja pitää sitä omassa kaapissa, jolloin olisin viestinyt sitä, että se on vain minun käytössäni. Mutta tulin siihen lopputulemaan, että se olisi liian piiloviestivää.

Ylipäänsä silloin kun ruokaa laitan, on lähetulkoon aina joku kysymässä, että mitä teet? mitä toi on? mikä haisee? mitä maustetta? currya? ai onks curry kova juttu Suomessa?

Kaupassa käynti on jotenkin ihan todella vastenmielistä... en oikeastaan tiedä miksi... nekin on täynnä. Kassat on ihan käsittämättömän hitaita. Hyllyt on tyhjiä. Tähän en ole vielä itsepohdiskelulla löytänyt järkeenkäypää selitystä, mutta ruokakaupassa käynti on täällä vain todella tympeää puuhaa. Suurin vaikutin lienee se, että bussilla tääkin pitää hoitaa ja koska bussit on mitoiteltu pygmeille ja ovat nekin aina täynnä, on siellä melkosen kivaa istua kauppakassien kanssa.

Tiedän myös, että olen tämän kevään aikana missannut monta kivaa rientoa Suomessa - tämä on kieltämättä laittanut harmittamaan aika-ajoin, vaikka monta täysin uudenlaista kokemusta on täälläkin koettu.

Kaipaan omaa kotikoloa, omia tavaroita, omaa jääkaappia, omaa kylppäriä, perhettä, ystäviä, harrastuksia, kaupin metsää, näsinjärven rantaa, PYÖRÄILYÄ!, hämeenkatua, pientä ja mitätöntä Tamperetta, pientä ja mitätöntä elämääni. Olen kaikkea kelatessani tullut siihen tulokseen, että jotenkin ne asiat, jotka siitä arjen elämisestä tekevät minulle mielekästä - niitä asioita ei ole täällä samalla tavoin saatavilla, kuin Suomessa ... toki jos nyt aletaan asiaa oikeen syvältä kaivamaan, niin varmasti aikaa myödenlöytyisi korvaavia juttuja. Ehkä. Tai sitten ei.

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen en kuitenkaan kadu tänne lähtöä, ei tokikaan.

Mutta olen kyllä aivan helvetin onnellinen, että juhannukseen ja kotiinlähtöön on 4,5 viikkoa!

Rooftop filmclub presents

Breakfast at Tiffany's and Some Like it Hot

Joku huhtikuun iltapäivä ahkeroidessani kovin yliopiston kirjastossa aloin surffaamaan kaikenmaailman sivustoilla ja törmäsin tähän.

Elokuvia katolla - miten nerokas ajatus!

Tästä intaantuneena ja kirjastossa istumiseen totaalisen kyllästyneenä otin ja menin itsekseni vappupäivänä katsomaan Aamiaista Tiffanyllä

Kokemus oli niin mielekäs, että se piti toistaa porukalla. Marilyniä ihastellen. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä koko poppoolla, mutta koko kyseisen päivän oli taas sadellut ja oli melko kylmäkin.

Loppupeleissä mestoille uskaltautui itseni lisäksi vain toinen saksalaisista.

Itse paikka oli tuon rakennuksen katolla. Queen of Hoxton nimisen baarin yläkerrassa.

Oli kyllä aika pirun kylmä. Sade juuri onnekkaasti leffan ajaksi loppui ja taivaalla näkyi muutama tähtönenkin. Ei kummiskaan tehnyt kovin hyvää, koska tätä perjantaita vietetään flunssassa.