London Underground.

Täällä toi julkinen liikenne on kyllä valtava laitos joka on huomattavasti monimuotoisempi, kuin pelkkä metro - joka muuten täällä on "the tube". Sanoisimpa, että tämä verkko on varsin kattava ja rohkenisin väittää, että näin ollen todella hyvä.

Metron lisäksi kulkee overgroundeja - junia, sekä DLR ja bussit. Itse olen päässyt käyttämään kaikkia, mutta nyt asetuttuani Camdeniin on pääasiallisiksi kulkuvälineiksi muodostunut bussi ja tuubi.

Tuubissa kuitenkin pääsee tarkkailemaan muita matkustajia eri tavalla ja tässä oma analyysini matkustajien arkkityypeistä.

The reader
Lukee kirjaa tai yhtä ilmaislehdistä (aamulla Metro ja iltapäivästä The Evening Standard). Tuottaa iloa kanssamatkustajilleen, joko levittämällä koko lehden eteensä, jolloin sivut ovat toisten naamalla tai lukemalla ulkokielistä kirjaa, jolloin voi kurkkia ja arvuutella, että mikä kieli on kyseessä. On myös täysin hyväksyttävää lukea toisten kirjoja muiden olan yli - kunhan et jää kiikkiin, jolloin voi tulla pahaa silmää. Hyväksyttävää on poimia jonkun hylkäämä lehti omaan lukuun. The Reader matkustaa yleensä pitemmän välin kuin vain pari pysäkkiä. The Readerin up grade versio lukee kindleä.

The snooze
Nuokkuja. Nukahtelee metroon. Pää muljuu kyydin tahdissa puolelta toiselle The Snooze kuitenkin herää joka pysäkillä, mikä on kertakaikkisen häkellyttävää. The Snooze 2.0 nukahtaa syvään uneen, eikä enään heräile. Tarina ei kerro mihin he päätyvät. 2.0 -version kohtaat yleensä viikonlopun yöbusseissa.

The Brat
Huonosti käyttäytyvä nuoriso. Ovat äänekkäitä ja kaikinpuolin typeriä. Ikä on yleensä 12-20. Tekevät erinäisiä temppuja esim. vaihtavat pysäkillä vaunuja. The Bratin upgrade versio on 20-vuotias nuori häiritsevän viehättävä räävitön neito, joka harrastaa akrobatiaa junassa roikkumalla tukipuomeissa ja käyttäytyy erittäin loukkaavasti niitä matkustajia kohtaan, jotka eivät miellytä hänen silmäänsä.


The Smartphone-fiddler
Facebuukkaa tai pelaa Angry Birdsiä. Nettisurffaamisen salaisuus ei ole vielä minulle auennut, koska oma puhelimeni on niin aataminaikanen, ettei siitä nettiä löydy. Mun logiikan mukaan ei netin pitäisi maan alla toimia. Vai pitäiskö.

The Stalker
Vahtaa muita matkustajia. Luo jopa katsekontaktia, mutta häpeilee omaa pälyilemistään. Toisinaan katse lasittuu. Ikäänkuin valo sammuisi. Upgrade versio on yleensä mies, jonka käsi saattaa pälyillessä eksyä omalle nivusaluelle.

The Coffeedrinker
Starbucksin, Costan tai Neron vakiasiakas. Kaffi on saatava. Upgrade versiolla sumppi on vaihtunut falafeliin, jonka suloinen aromi täyttää koko vaunun.

The snuggler
Nojailee muihin matkustajiin. The Snugglerin löydät Metrosta ruuhka-aikaan eli klo 8-10 ja 16-18. Upgrade versio käyttää tilanteen edukseen, jolloin vieras käsi saattaa ohimennen hipaista määrittelemättömiä ruumiinosia muissa ihmisissä.

The i-listener
Musiikin kuuntelija. Uusimpia listahittejä saatat kuunnella vierustoverin kuulokkeista samalla, kun mietit miten ihmispolo ylipäänsä enään kuulee mitään, kun vola on noin kovalla. Upgrade versio ei kuuntele musiikkia, vaan kanssamatkustajien keskusteluja.

I <3 London

Viime viikolla.

Olen käynyt lenkillä Hampstead Heathissa. The Heath, as the locals say. Ihana pläntti. Paljas toki. Talvi kun on, mutta varsin hurmaava paikka yhtäkaikki. Puistosta löytyy muutama lampi, jotka ovat itseasiassa myös julkisessa uimiskäytössä. Yksi lätäkkö naisille, toinen miehille. Taisi olla yksi myös elukoilla ja lapsille. Kai. Saunaa tuskin löytyy. Tuli mieleen Tampereen Mältin ranta kun puitteita ihaili.

 

Näin myös sijaistätiä, joka oli kaupungissa työasioilla. Kierrätin häntä paikoissa, joihin minuakin on viety. Ajelimme myös normi busseilla, joista itseasiassa melko tehokkaasti voi katsella maisemia. Syömässäkin käytiin ja käveltiin Waterloo Bridgellä kaupungin valoja ihaille. Napattiin kuva.

Keskiviikkona käytiin äänestämässä.

Kävimme myös Westfieldin ostoskeskuksessa, jossa syötiin Nandosissa. Mukava ketjuravintola, muttei kuitenkaan pikaruokala. Meksikolaishenkistä melko simppeliä sapuskaa. Tulista Peri Peri -kastia. Melko halpaa. Suosittelen.

Ilalla käytiin vielä pubissa Angelissa (yksi näistä aluekeskittymistä, kuvailtiin sanoin "ihmisille, jotka ovat kasvaneet Camdenistä ulos" :D)

Torstaina kävimme vähän drinksuttelemassa ja samoin perjantaina. Minä en kuitenkaan drinksupäissäni koskaan muista valokuvata. Tähän täytyy tulla parannus.

Lauantaina alkoi pukata pientä nuhaa ja löysäilin koko päivän. Iltaa kohden kuitenkin ryhdistäydyin ja kävin johdetulla kävelykierroksella. Nämä kierrokset olivat pormestarin ja Transport of Londonin sponsoroimina ilmaisia koko viikonlopun. Tosi hyvä juttu. Kierroksen vetäjät osaavat eläytyä rooliinsa. Kertoilevat tarinoita, joten opit kaikkea Lontoon historiasta Brittien folkloreen. Minä osallistuin Ghosts of the Old City kierrokselle. Nimi tulee siitä, että nykyinen Cityn alue, missä kaikkia pankit ja pörssiasiat sijaitsee on se Lontoon alkupiste, mihin kaupunki on alkujaan perustettu. Joten se on ikäänkuin sitä kaikkein vanhinta Lontoota, täynnä kummistuksia ja tarinoita. Tää oli tosi hyvä juttu :)

Haamu kertoo tarinaa sairaalan kummituksesta.

St. Paul's Cathedral

Occupy Londonin porukka piti majaa katedraalin edustalla.

Sunnuntaina mentiin vaihtareiden kanssa sitten Chinatowniin pällistelemaan kiinalaista uutta vuotta. Vuosi vaihtui ilmeisesti viikko sitten, mutta loppujuhlallisuudet olivat nyt käynnissä.

Toivepuu, johon heitettiin erivärisiä pussukoita. Eri värit edustivat eri asioita, kuten terveyttä, rahaa, rakkautta jne. ja ne pussit, mitkä jäi puuhun - sitä onnea saat.

Mä heitin aika monta ja mikään ei meinannu pysyä. Lopuksi sain kaksi sinistä ja yhden violetin - en tosin muista mitä ne tarkoitti :D

Että sellainen viikko lyhykäisyydessään. Uutta kohti!

"Mitä sulle kuuluu?"

Nyt on tullut niin paljon Fabo viestejä ihmisiltä, että ajattelin kirjoittaa nyt tällaisen yleiskatsauksen omista fiiliksistä. Pohjana käytän sensuroitua listaa minulle esitetyistä kysymyksistä.

Mitä kuuluu!?!?!
- Hyvää. Elämä täällä on todella erilaista kuin elämäni Suomessa. Sitähän halusinkin. Melko kova kiire tuntuu aina olevan ... tai ei välttämättä aina, mutta koska etäisyydet ovat täällä niin valtavia ja matkustamiseen menee aikaa, tuppaa päivät menemään kodin ulkopuolella. Tyyliin, kun kerran kotoa lähtee johonkin, tulee kotiin tultua takaisin vasta illalla, jolloin on jo aika naatti - hence blogin kirjoittelukin on melko vaihtelevaa.

Mitkäs nyt on päällimmäiset fiilikset?
- Hyvät. Paljon on ollut totuttelemista. Niinkuin aina kun paikkaa vaihtaa. Kaupungin etäisyydet ovat olleet iso muutoksen paikka. Vaikka asunkin ihan hyvällä paikalla, menee matkustamiseen aikaa ja ainakin minulle, joka olen koko ikäni asunut 10 minuutin päässä Tampereen keskustasta, vaatii asia totuttelua. Elämiseen ei ole vielä löytynyt mitään rutiinia, mikä tekee "irrallisen" olon. Tähän auttaisi jonkinlaisen työn löytyminen  ja esim. kuntosalijäsenyys. Hyvän kuntosalin löysin itseasiassa tänään, mutta sen maksu on käytännössä suoraveloituksella (direct debit as they say). Tätä varten täytyy siis saada se pankkitili avattua. Se on to do -listalla heti huomisesta.

Ootko tutustunut millasiin ihmisiin?
- Paljon. Vaihtariporukasta on löytynyt kavereita. Mukavia ihmisiä. Perinteeksi on jo muodostunut pubi-tiistai, jolloin joka tiistai luentojen jälkeen käydään eri pubissa olusilla. Karoliina vuosien takaa on myös ollut läsnä uutena ystävänä, mikä on ollut todella mukavaa.

Onko ollu mitään säpinää kakslahkeisten osastolla?
- :D Ei. En sanoisi. Tyyli täällä on hyvin erilainen ja minut tuntevat tietävät miten toimin sillä osastolla. Henkilökohtainen kauhuni on se, että antaisin jotenkin yli-innokkaan kuvan, joten olen oikeastaan melko flegmaattinen näissä touhuissa - ikuinen dilemma, jota en ole vielä ratkaissut :). Luennoitsijaan olin tosin pikkasen ihastunut. Se hollantilainen jonka nimi on Germ. Minä kutsun häntä The Germ:iksi. Toisella kurssilla on jäpikkä, jolla on niin huippu Skottilainen aksentti, että se vetää polvet löysäks, mutta that's about it.

Millasia sun kämppikset on? Mistä ne on?
- Ihan hyviä tyyppejä. Kaksi jenkkiä ja yksi kanadalainen. Tommy, Jenny ja Trevor. Tommy on 29-vuotias, Trevor ja Jenny 26. Kaikki käyvät samaa koulua. Ovat olleet Lontoossa jo syksystä asti. Tekevät yhden vuoden maisteriopintoja, mikä täällä tarkoittaa melko hard core opiskelua. Aikamoisia sottapyttyjä, mutta niinhän minäkin olen oikeastaan. Sanoisin, että heillä tuntuu kaikilla olevan jo omat kuvionsa ja vaikutelma on, etteivät he juurikaan hengaa keskenään. En sanoisi kuitenkaan olevani tähän pettynyt. Toki se olisi ollut kivaa löytää, joku kämppä, josta samantien saisi kauheasti kavereita, mutta toisaalta koti on minulle myös se rauhoittumisen kolo ja arvostan omaa yksityisyyttäni. Olen kuitenkin sosialiseerannut täällä paljon enemmän kuin Suomessa on tapani ja sekin kuitenkin vaatii sitä ajatusenergiaa. Mutta kyllä heidän kanssaan jutusteltua tulee erityisesti näin sunnuntai-iltaisin kun laittaa ruokaa tai pesee pyykkiä.

Ja onko työkuvioihin tullut mitään muotoa? Hanttihommia tai toimistojuoksutytön kuvioita?
- Karoliinan innoittamana rekisteröin CVni eräälle sivustolle ja perjantaina oli Dublinin Adeccosta soitettu. Saatan soitella sinne huomenna. Vähän kuitenkin tuntuu hassulta, että miten esim. haastattelu hoidettaisiin.... ja muutenkin ehkä vähän kummaa, että ne nyt jumalaade sieltä soittelee, kun mielestäni kuitenkin laitoin, että töitä Lontoosta. Varsinaisia hakemuksia en siis ole vielä tehnyt, mutta paikkoja olen katsellut ja asiaa päässäni pyöritellyt.


Millanen koulu on, entä onko sulla paljon opintoja?
- Koulu on alkanut. Luennot eivät ole mitään Suomen massaluentoja. Toinen kurssi (tai moduuli, joiksi niitä täällä kutsutaan) on tiistaisin. The Germ pitää tätä. Ja toinen on torstaisin. Koulu on melko kansainvälinen ja opiskelijoita on tullut ympäri maailmaa. Paljon kursseille olisi lukemista, mutta tyypilliseen tapaani en ole vielä tehnyt mitään muutakuin istunut luennoilla... ensi viikolla on tarkoitus alkaa tähänkin asiaan perehtymään. Oikeastaan pakko koska torstaiksi pitää mun lukea yksi artikkeli ja tehdä siitä pieni suullinen esittely. Ajattelin, että koulustakin tekisin oman postauksen :)

Onko kämppikset kivoja, joko kämppä on saanu kloritekyytiä ja miten viihdyt camdenissa?
-Kämpän se vessa mitä minä tuppaan käyttämään sai kloritekylvyn heti muuttopäivänä. Muut alueet on vielä kesken. Tää on justiin mua. Eihän tässä mikään kiire ole :D Kämpästä ajattelin tehdä oman postauksen jahka saan huoneen oikeasti lopulliseen kuntoonsa. Pidetään peukut, että se olisi ennen kesää.

Camden.... hmm. Camden on camden. Onhan se nyt pirun khuul sanoa, että joo mä asun Camdenissä (tai no jos tosi tarkkoja ollaan on tämä Kentish Townia, mutta siis kilometrin käppäily tohon Camdenin rysään on). Täällä on hyviä pubeja ja baareja, sekä kaikki mitä elämiseen tarvitaan. Mutta täytyy sanoa, että koska en oleskele täällä turistina on pääkadun läpi kulkeminen jonkinmoinen rasite... kun itse haluaisi päästä vain asemalle, niin eikö ne Italialaiset turistit matele yhtenä rintamana ja valtaa koko kadun kuvausta varten. Grrr....Jostain luin, että silloin voi sanoa olevansa Lontoolainen, kun turistit alkavat näyttäytyä varsinaisina idiootteina mitä julkiseen liikkumiseen tulee - jos tämä olisi tosi Lontoolaisen merkki olis mut voinut laittaa siihen kategoriaan heti ensimmäisellä viikolla :D

Onko sielläkin helvetin kylmä, niinkuin täällä on?
- Ei. Täälläoloaikana on ollut muutamia pakkasöitä. Kaikenkaikkiaan lämpötilat pyörii 5-10 asteen välillä. Muutamia häkellyttävän kauniitä päiviä on ollut ja melko vähän sitä kuuluisaa vesisadetta. Silloin kun on satanut on se sade semmosta pirun tuhutusta, joka kastelee kaiken. Luita ja ytimiä myöden. Pukeutua en kyllä meinaa vieläkään osata. Liian kuuma tai liian kylmä. Hmph. Kämppä on muuten tosi lämmin, mutta parempi näin. Mielummin pidän ikkunaa auki, kuin palelen lakkaamatta.

Ootko päässyt konsulaattiin äänestämään pressaa Suomelle?
- Käytiin äänestämässä keskiviikkona. Kokemus sekin. Kaikki puhu Suomea. Se oli hassuu.Tein samalla osoitteenmuutoksen. Nopeemmin se olis kyllä hoitunut varmaan netissä.

Ootko jo ehtiny tutustua paljon vaihtareihin tai muuten hieroskellu tuttavuutta paikalliseen väkeen?
- Vaihtarikysymys on yllä. Ainoa Britti, johon olen tutustunut on Karoliinan poikaystävä. Tämä onkin mielenkiintoinen kulttuuri-ilmiö, sillä rohkenen väittää, että Lontoo on niin järjetön kansojen sulatusuuni, että paikallisiin tutustuminen pelaa täällä eri tavalla, kuin esim. Jenkeissä..... väkeä on kuin pipoa, mutta yli puolet porukasta on aina muuttanut jostain muualta. Brittiläinen luokkayhteiskunta ja sen myötävaikutuksella syntyneet ajattelun mallit vaikuttanevat asiaan myös. Tämmönen iili ainakin mulle on tullut. Tästä joskus toisten lisää :)

Kaiken kaikkiaan fiilikset tällä hetkellä vaihtelevat. Sanoisin, että puolet ajasta olen rakastunut tähän kaupunkiin ja hieron suunnitelmia, että miten tänne voisi jäädä ja puolet ajasta olen tyytyväinen, että tulin, mutta se dialogi omassa päässä on: "joo kyllä mää sit kotiin meen, tää on vain yksi vaihe elämästä". Kuitenkin se pääasia on, että arki on arkea täälläkin. Pitää siivota, pitää pestä pyykkiä, lukea kouluhommia, laittaa ruokaa, syödä, hoitaa asioita, suunnitella, miettiä jne.  Elämä on elämää, olit sitten missä tahansa.

Sen olen kuitenkin olen ollut huomaavivani, että täällä on yksilölle kaikessa huomattavasti enemmän mahdollisuuksia, kuin suomessa. Enemmän mahdollisuuksia työn, harrastusten, uskomusten, ajanvietteen, pukeutumisen, syömisen suhteen. Mutta esimerkiksi työkulttuurista olen saanut sen käsityksen, että siinä missä mahdollisuuksia on enemmän, on kilpailu myös raakaa. Työhaastattelut ovat vähänkin paremmissa duuneissa aikamoista peliä ja Suomen 8-16 työaikaa tiukasti noudattavat saisivat kenkää samantien. Mahdollisuuksia on enemmän, mutta peli on rankempaa ja töitä tehdään (ainakin Cityssä) kovemmin.

Täällä oleskelu on jo nyt muistuttanut minua siitä, että Suomi on hyvinvointivaltioiden ehdotonta kermaa. Yksilöä tukevat järjestelmät ja instituutiot ovat huippuunsa hiottuja. Ja eri byrokratiat keskustelevat keskenään. Kaikki on todella turvallista, helppoa ja tehokasta. Asiat toimivat, maa on siisti ja asunnot todella laadukkaita. Suomessa on asiat oikeasti todella hyvin. Mutta samalla koen, että suomalaiskansallinen mielenlaatu on todella umpimielinen. Oikeasti jaksetaan mouhota homopresidenteistä ja maahanmuuttajista ja samalla ylimielisesti pilkataan jenkkejä, koska mouhosivat mustasta presidentistä. Musta tuntuu, että tämä maa - tai ainakaan Lontoo - ei piruvie pysyisi pystyssä ilman maahanmuuttajia!

Kaikki nämä mielipiteet on toki vain mun mielipiteitä ja tottakai  asiat näyttäytyvät minulle tässä valossa, koska olen täällä ulkolaisena. Samalla tavalla saattaisi Britti kokea Suomesta suhteessa omaan maahansa. Mistä näitä tietää. Mutta mielenkiintoista yhtäkaikki.

Tässä nyt tämmönen juttu. Nyt meen katsomaan kanaani, joka muhii uunissa ja jolle kämppikset porukalla nauro - no piruvie jos koko tipun saa 3 puntaan ja siitä syö kummiskin ainakin kaksi päivää niin jo nyt on helvetti! :D

Hetki yksin

Kello on kohta jumaliste kolme yöllä ja mua ei nukuta. Tää on ihan älytöntä. Mää olen jotenkin niin ilta / yö ihminen, että jos ei ole jotain säännönmukaista aamurutiinia (lue: työtä) lipsahdan tällaiseen touhuun, mikä kertakaikkiaan kiristää. Haaveilen osa-aikahommasta jo pelkästään senkin vuoksi, että saisin taas jonkinlaisesta rutiinista kiinni. Hmph. ( Joo joo, joku voisi laupeasti neuvoa, että "ryhdistäydyt vaan" ... niin. Helpommin sanottu, kuin tehty ).

Asiaan:

Lontoo on valtavan kokoinen kaupunki, jossa on asukkaita tuplasti enemmän kuin Suomessa. Joten jos joskus huomaat olevasi metroasemalla yksin, täytyy hetki ikuistaa.

 

Heti kuvan ottamisen jälkeen kuului kaiuttimista: "Passengers are please asked to stay within the yellow line on platforms and to refrain from taking any pictures" - unohdin CCTV kamerat.

Samassa alkoi jo ihmisiäkin virrata.

Hieno hetki, joka kesti sekuntin.

P.S. Yllätyksekseni en ole rottia täällä nähnyt. New Yorkissa niitä perkeleitä hengasi metron raiteilla. Täällä olen asemilla nähnyt pikku hiirenpoikia vipeltämässä. Keskellä päivääkin. Ei ihan ihmisten jaloissa, mutta melko lähellä. Joillakin alueilla myös selvästi villiintyneitä kulkukissoja :( mirripolot.

Patenttihakemus on postissa.

Kanadalainen kämppikseni totesi:

"That's impressive"

Bussilla junalle, junalta vaihto metroon, metrolta maanpinnalle, kävely bussille, kävely kämpälle. Rinkka selässä, läppärilaukku olalla ja tämä perässä. Hikeä, muttei kyyneleitä.

Huijausyritys.

Huone tilanne näyttää hyvältä ja siitä tuonnempana, mutta nyt pitää kirjoittaa tilanteesta, joka sattui muutama päivä sitten.

Olin itseasiassa hoitanut tätä huoneasiaa aikamoisella vimmalla ja puhelimestani loppui raha (pay as you go liittymä... tästäkin pitäisi kirjoittaa, koska ainakin minulle täysin vieras tyyli). Lähdin luennon tauolla hakemaan corner shoppia, jossa voisin ladata kortille lisää rahaa, kun nuori nainen vinkkasi, että useimmilta otto-automaateilta pystyy myös ostamaan lisää puheaikaa.

Marssin siis lähimmälle automaatille, laitan electronin sisään ja teen temput. Totean myös, että okei tällä automaatilla ei sitä nimenomaista vaihtoehtoa näytä olevan. Painan keskeytä nappua ja ehdin ottaa kortin käteeni, kun vasempaan olkapäähäni koputetaan.

Nuori jätkä kysyy onko maassa oleva 5 punnan seteli minun, hämmennyn ja yhtäkkiä hänen vieressään oleva nuori mieshenkilö toteaa, että se on hänen. Kaikki tapahtui varsin vikkelään ja jotenkin koko tilanne tuntui tosi kummalliselta. Häkellyin ja lähdin kävelemään koululle. Olinhan jo todennut, että en saanut automaatilta lisää puheaikaa.

Kävellessäni kuitenkin lamppu syttyi. Koko tilanteen tarkoitushan oli kääntää minut automaatilta poispäin. Todennäköisesti selkäni takana oli kolmas tyyppi, jonka tarkoitus oli napata automaatin luukulle jäänyt kortti, mutta suureksi onnekseni en ollut nostamassa rahaa  ja olin jo ehtinyt keskeyttää koko toimituksen ja kortti oli kädessäni.

Opin paikka. Älä koskaan reagoi mihinkään, kun asioit automaatilla. Maalaisjärkeä toki, mutta kun joku koputtaa olalle tulee se reaktio niin refleksinomaisesti.

Onneks oli kortti kädessä.

Sopimusten tekoa.

Kuten huomata saattaa, on viimepäivien ehdoton prioritettii ollut löytää se oma huone.

Nyt näyttäisi siltä, että se on löydetty. Aikamoista paperihommaa asia vaatii. Vuokrasopimus huoneesta on tarkoitus laittaa nyt täysin minun nimiini ja näin ollen joudun toimittamaan vuokraemännälle todistuksen opintopaikastani, siitä että opiskelen kokopäiväisesti, suositukset ja tiedot vanhempien maksukyvystä jos (opiskelijana) kävisi niin, etten pystyisi vuokraa maksamaan.

Huoneen minulle luovuttava James tosin sanoi, että alkuun nämä tuntuvat vaikeilta byrokraattisilta kuvioilta, mutta loppupeleissä hän koki, että jonkinlainen paperi riittää. Sellainenkin mikä ei omasta mielestä välttämättä niin perin formaali ole.

Muuton olisi tarkoitus olla torstaina. Jamesillä on selvästi kova tarve saada asia järjestettyä. Itse kuitenkin varaudun vielä siihen, että jokin voi mennä vielä mönkään. Paperit eivät kelpaakkaan. Mistä näitä nyt tietää.

Huone vaikuttaa lupaavalta. Lontoon standardeilla iso huone ja iso asunto. Kämppiksinä on kolme maisterivaiheen opiskelijaa ikähaitarilta 25 - 30, 2 jenkkiä ja yksi kanukki (mikä sattuma nyt tääkin taas olisi, kun siellä Jenkeissä on tullut hengattua...). Lisäksi keittiö ja siisti kylppäri (jossa ei ollut edes homeetta, mikä täällä on vähänkin vanhemmissa taloissa suoranainen ihme). Yksi huoneista oli varattu olkkarin kaltaiseksi tilaksi. Ei telkkaria, mikä tuskin muodostuu ongelmaksi.

Talo sijaitsee tarkalleen ottaen Kentish Townin alueella, joka on nuorten suosiossa ja kuulemma alueena mukavaa. Sijainnin paikantamiseksi sanottaneen, että Camden Marketille on kilometrin matka etelään ja Hampstead Heathin puiston eteläkärkeen kilometrin matka pohjoiseen.

Toivon todella, että tämä asia järjestyy ja kaiken järjen mukaan tulisi järjestyä, sillä oikeastihan kaikki raha jutut on kunnossa jne. mutta kun ei näiden tyylistä oikeasti tiedä, niin jos joku papuuri / todistus ei sitten kelpaakkaan.

Tänään käytiin Karoliinan kannsa käpöttämässä Thamesin rantaa, koska päivä oli todella kaunis. Viime päivinä on täällä nautittu pienestä pakkasesta ja pilvettömästä taivaasta.

London Bridgen metroaseman viereen nousee kaupungin uusin pilvenpiirtäjä, Shard. Ilmeisesti toimistotilaa, luksushotelli ja ravinteli jonkun sheikin rahoittamana.

Tower Bridge

Illalla käytiin sitten Erasmus tyyppien kanssa sushilla Yo! Sushi:ssa. Konsepti oli meille niin vieras, että se houkutti sisään, mutta hetken päästä tajuttiin, että paikka on itseasiassa varsin kallis. Eikä itse ruokakaan mitään järin ihmeellistä ollut. Valitettavasti täytyy sanoa, etten suosittele. Kannattaa seurata ohi lipuvia lautasia ikkunan takaa ja etsiä se "oikea" sushiravinteli jostain muualta.

Eriväriset sushilautaset pyörivät tiskin likuhihnalla. Aterian lopullinen summa määräytyy syötyjen lautasten värin mukaan.

Huomenna olisi tarkoitus tehdä paperihommat kämppää varten valmiiksi (ne mitä nyt on annettu, lisää varmasti vielä seuraa), käydä pankissa ja katsomassa josko tekisin sopimuksen University of Londonin liikuntatiloihin.

Huone numero dos.

Jeh.

Aamupäivällä lähdin ruumisarkkuni kanssa junalla keskustaa kohden ja kun laitoin eilisen huoneen emännälle viestiä, että tulossa ollaan, niin eukko (kyllä. Eukko on halventava ilmaus ja käytän sitä tässä tietoisesti, täydellä harkinnalla) soittaa, että joo sori sori, en muistanu eilen soittaa, mutta annoinkin huoneen yhdelle kaverin kaverille - isompi ja kalliimpi huone olisi luonnollisesti ollut vapaana. Hah. Just. No deal.

Ei muutakuin seuraavalla pysäkillä pois, vaihto toiselle raiteelle ja takasin samaan suuntaan.

Kävellessäni takaisin laukkuineni, meinasin jäädä auton alle ja kun pääsin bussipysäkille päästin oikein kypsän ja aikuisen itkun. Teen sitä toisinaan. Itkeä tirautan. Ihan pikkasen vaan. Se helpottaa. Se ei tarkoita, että katuisin, tai etten pärjäisi, tai että pelkäisin, tai että haluaisin luovuttaa. Toisinaan sinnikkyys on vain uuvuttavaa ja silloin pitää vähän itkeä tirauttaa. Ihan pikkasen vaan.

Takaisin päästyäni aloin soittelemaan ympäriinsä valtavalla vimmalla ja ensimmäinen huone jota kävin tänään katsomassa tuntui saman tien oikealta.

Siperia kuitenkin opetti, että turha ilakoida vielä. Siinä missä edellinen sopimus olisi ollut täysin pimeä, liittyy tähän järjestelyyn aikamoinen paperisota ja yritän nyt kuitenkin vielä varautua, että vaikka olisin huoneen valmis ottamaan ja siitä lähtevä jätkä olisi sen minulle valmis antamaan, niin jokin voi mennä vielä mönkään. Että en ala siitä nyt tämän enempää riemuitsemaan. Katsotaan mitä tapahtuu.

Huone plakkarissa!

Lontoon tyyliin luonnollisesti - pimeänä.

Hohhoijaa. Mutta nyt jotenkin olen sitä mieltä että menköön näin.

Kyseessä on siis n. 12 neliön huone uudehkossa skandinaavistyylisessä talossa. Kämpässä on kolme huonetta ja keittiö. Ei olohuonetta. Isoimmassa huoneessa on pariskunta. Pienintä huonetta asustaa nuori italiaano poika, joka palaa takaisin kotiin viikon päästä, jolloin minä siirryn hänen huoneeseensa.

Hinta on päätähuimaavat 130 puntaa viikossa. Hintaan sisältyy siis kaikki nettiä myöden. Hintaan vaikuttaa myös keskeinen sijainti. Talo sijaitsee AIVAN caledonian Roadin metroaseman vieressä. Kadun toisella puolella. Caledonian Roadilla pysähtyy Piccadilly line metrolinja, jonka varrella on myös kouluni lähin asema. Koululle menee näin ollen n. 15 minuuttia kotiovelta, mikä täällä on silkkaa luksusta!

Vuokranmaksun järjestelyhän on melko mielenkiintoinen. Käytännössä olen vuokralla täysin pimeästi.

Menen siis huomenna 2:30 kamoineni paikan päälle. Kämpän omistajan (oletan, että hän omistaa asunnon?!?) isä (joka ei puhu englantia) antaa minulle avaimen. Minä annan avaimesta 20 punnan depositin. Maksan myös kahden viikon vuokran ja ylimääräisen kahden viikon vuokran, joka tarkoittaa myös kahden viikon irtisanomisaikaa ja tämä ylimääräinen 2 viikkoa lyhennetään sitten sieltä vuokrasuhteen loppupäästä. Eli kahdesta viimeisestä viikosta ei tarvitse maksaa vuokraa. Sopimuksia ei tietenkään tehdä.

Suomalainen minussa kiljuu "vitun hullu mitä sää nyt tommoseenkin lähet mukaan!" Mutta tovin tätä asumismarkkinaa seuranneena (hard core kämppävahtaamisenhan aloitin jo Suomessa syksyllä) voin todeta, että touhu ja tyyli ei todellakaan ole Suomen kaltainen. Tilanteita ja järjestelyjä löytyy laidasta laitaan. Nopeus on tässä touhussa valttia ja siltikin on oltava onnea mukana. Lontoossa asuvat tuttavat eivät pitäneet järjestelyä kuitenkaan ennenkuulumattomana vaan sanoivat vaan, että jos kämppä on sellainen, jossa haluan asua, niin antaa palaa. Järjestelyhän kuitenkin mahdollistaa sen, että myös minä voin lähteä kämpästä nopeasti.

Asia mikä tossa vähän tuntuu surkeelta on, että sellaista "lämminhenkinen kommuuni" -vaikutelmaa en saanut. Olisi toki ollut kiva löytää asumisenkin kautta uusia ihmiskontakteja. Tätä en usko tästä kämpästä löytäväni, mutta sekin on onnesta ja sattumasta kiinni löytyykö kivat kämppikset, jotka on halukkaita sinuun tutustumaan ja jos jämähdän tähän toiveeseen joustamattomasti kiinni, voin jäädä kuin nalli kalliolle.

Ajattelin myöhemmin kirjoittaa kattavan selonteon siitä mitä kämpän saaminen vaati ja minkälaisen toiminnan minä koin hyväksi.

Mutta toivottavasti tämä suullisesti tehty sopimus nyt sitten pitää ja kaikki järjestyy, niin voin alkaa miettimään jotain muutakin ja alkaa kenties oikeasti tutustumaan Lontooseen!

"Varaudu siihen, että joissakin asioissa UK on kehitysmaa"

Pienen pientä esimakua on tullut ylläolevasta :D, muttei mitään mikä nyt hiusten repimistä aiheuttaisi. Lähinnä ollut tätä, että opiskelijakortin saaminen viivästyi, kun "tietosi eivät ole vielä siirtyneet tähän toiseen tietokantaan". Eilen aamulla oli ongelmia netin kanssa ja sillekään ei osattu tehdä mitään :) . Opiskelija Oysterin tilaaminen ei jostain syystä onnistu ja SIM-kortille rahan laittaminenkaan ei meinannut onnistua. Jotenkin ehkä rohkenen väittää, että osa tätä problematiikkaa on se, että monet palveluammateissa olevat puhuvat TODELLA huonoa englantia ja kun yrität selittää niille, että mistä on kyse, niin he eivät kertakaikkaan vain tunnu ymmärtävän. Ei siinä mitään. Jos kuvittelisin, että kaikki olisi kuin Suomessa olisin tuskin tänne tullut :)

Maanantaina oli siis ensimmäinen tapaaminen muiden Erasmus tyyppien kanssa.

Luonnollisesti olin myöhässä ... nämä etäisyydet ja matkaan menevän ajan arvioiminen vaatii näköjään totuttelua.

Paikalla oli n. 10 tyyppiä, joista yksi itseni lisäksi suomalainen. Muutama saksalainen, kroatialainen ja itävaltalainen poika. Itse olin jo aiemmin jostain saanut ymmärryksen, että kyseinen koulu ei juurikaan järjestä erilaista Erasmus tapahtumaa. Tämän vahvistivat Mona ja Ines, jotka ovat saapuneet Lontooseen jo syksyllä.

Näinpä päätimme yhteistuumin, että pistän pystyyn Fabo ryhmän ja pidämme yhdessä huolen mahdollisen viihteen jne. tutustumis-iltojen järjestämisestä. Saa nähdä miten käy. Monet ilmeisesti kuitenkin lähtevät jo kevään aikana kotiin.

Maanantaina kävin jälleen katsomassa erästä kämpää, joka vapautumisajankohtaa silmällä pitäen olisi aivan täydellinen tarpeisiini. Sen sijaitsi myös Piccadilly tuben varrella ... mutta joku sisällä edelleen sanoo, että tämä ei ollut se mun huone. Aikamoinen murjakehan sekin oli ja vaikka Suomessa aloin itseäni jo psyykkaamaan siihen, että asumisen taso on täällä erilaista, ei se näköjään ole täysin vielä iskostunut. Ihan normaaleja OK tyyppejä kämppää asutti, eikä tullut mitenkään "huono" fiilis, muttei se siltäkään tuntunut, että tämä on nyt se. Joku alueessa ei kauheasti houkuttanut.

Karoliinan poikaystävähän suositteli Hoxtonin/Shoreditchin alueta ikäänkuin melko suosittuina mestoina (sijaitsevat zone 1-2 rajalla, Idässä) Samoin Claphamin/Balhamin aluetta (zone 2 Lounaassa). Kyseiset alueet ovat tällä hetkellä hip ja happenin', että ainakin Claphamista joutuisi kuulemma maksamaan "Clapham veroa". Kyseisellä alueella tuli käveltyä eilen aamupäivästä ja myönnettäköön, että kovin viihtyisän ja mukavan näköistä siellä oli. Paljon nuorta väkeä. Hyviä kauppoja, puisto, kuntosalit, ravintoloita ja pubeja.

Oon nyt ollut jotenkin tosi saamaton kameran kanssa ja tuli Claphamista napattua vain pari kuvaa.

Seuraava kuva tulikin sitten napattua junasta matkalla kouluun, koska mulle vinkattiin, että tämon se rakennus jossa Bondin James hoitaa kaikki paperihommansa.

Eilen oli ensimmäinen luento, jota veti hollantilainen luennoistia, Germ (pöpö). Luennon jälkeen mentiin muiden mukana olleiden Erasmus tyyppien kanssa lähipubiin parille ja join ensimmäisen guinnesini! ( Joka täällä maistui kyllä huomattavasti paremmalle kuin Suomessa ... Go figure )

Että semmosta.

Tänään on tiedossa väliaikamajoitukseni paikan vaihto ( kahdessa erässä, en rupee raijaan tuota tavara arsenaalia kerralla enää ) ja kovasti yritän taas haalia mahdollisia kämppäkatsastuksia loppuviikolle.

Tapahtunutta.

On ollut kyllä mukavaa. Todella mukavaa.

En oikein edes tiedä mistä aloittaisin, koska on niin paljon kaikkea, että yksityiskohtainen selittäminen on kertakaikkiaan vain liian pitkällistä!

Ensinnäkin yksi asia on varma - etäisyyden Lontoossa ovat ainakin Tampereen keskustan tuntumassa kasvaneelle päätä huimaavat. Tätä ei tajua laisinkaan, kun asiaa tutkailee kartasta. Mutta matkaan, joka kartassa näyttää vain parilta hassulta metropysäkiltä ja yhdeltä vaihdolta, saattaa helposti hujahtaa lähes tunti.

Lauantaina kävin tosiaan katsomassa yhtä huonetta Willesden Greenin alueelta. Huone oli melko iso. Yli 15 neliötä, mutta talo/asunto (viktoriaaninen suomalaisittain rivarin oloinen, joita täällä nyt riittää) oli ulkoa päin ihan ok, mutta aika murjake sisältä. Sitä asutti kaksi pariskuntaa ja yksi tyttö. Olkkarissa pienen pieni telkkari SKY paketilla (digipoksi jonkinlaisella kanavapaketilla) keittiö pesukone jne. kaikkine laskuineen 480£ kuussa, eli melko perus Lontoo hinta. Willesden Greenin metroasemalta oli kuitenkin jonkinlainen kävelymatka ja busseista en ollut varma miten kulkee.

Tässä on kanssa hauska kulttuuri-ilmiö. Koska etäisyydet ovat niin isoja, ihmiset yrittää olla mahdollisemman taloudellisia ajankäytössään mitä matkan tekoon tulee ja näin ei ole lainkaan tavatonta mennä bussilla muutamaa pysäkin väliä, mikä taas Suomessa tuntuu melko turhalta.

No Willesden Green tuntui alueena tylsähköltä. Kämppä oli melko lähellä High Streettiä - Käsitykseni mukaan joka alueella on oma high streettinsä, joka yleensä on hieman enemmän liikennöity ja jolla kaikki kaupat, pubit, kahvilat jne. sijaitsevat.

Alla nappaamani kuva alueesta.

Jos kämpän haulla olisi pakottava hätä olisin toki voinut huoneen ottaa, mutta koska uudet tutut ovat varsin joviaalisti tarjonneet väliaikaisesti kattoa pään päälle ajattelin ottaa asunnonhakuun sellaisen asenteen, että käyn nyt katsomassa enemmän kuin vain yhden kämpän, että saisin yleisen käsityksen asumisen tasosta. Huomenna olisi jälleen yksi näyttö.

Olen erinäisten koukeroitten kautta tutustunut vanhaan vuosien takaiseen tuttuun, joka on asunut Lontoossa yli vuoden. Tämä on ollut luonnollisesti todella mukavaa. Eilen tapasimme Karoliinan kanssa ensimmäisen kerran ja hän vei mut aivan mielettömän ihanaan viinibaariin, joka on aivan Embakment metroaseman vieressä. Juurikin sellainen paikka, johon ei turistina osaisi eksyä, koska ulkoasu on niin karu ja mitäänsanomaton. Paikka oli tupaten täynnä ( mikä ei tietty Lontoolle ole lainkaan tavatonta ), mutta niin hurmaava. Luolamainen vanha viinikellari, jossa katon korkeus oli parhaimmillaan varmaan 1,7 metriä.

Siitä siirryimmen BFI:n (http://www.southbanklondon.com/attraction/bfi/) coctail-baariin, joka ei fancystä puitteestaan huolimatta ole kuulemma kovin posh ( <- herrajee mikä lause... apua... anteeks, mutten jotenkin tässä nyt keksi semanttisesti täysin samanlaisia vastineita ... ). Tässä vaiheessa yksi puoliksi juotu viinipullo alkoi jo tuntua sisuksissa, että en tiedä osasisinko tuohon paikkaan uudestaan :D

 Tänään mut kutsuttiin sitten Karoliinan ja englantilaisen poikaystävän Alexin huudeille Greenwichiin. Kävelimme läpi Greenwich Marketin ja pyörittiin hetki Royal Naval Collegen ympärillä ja käytiin yhdessä sen rakennuksista sisällä (Painted Hall oli nimi). Kiivettiin myös Royal Observatorylle, jonka sisäpihalla kulkee nollameridiaani, sisälle meno ja meridiaanin päällä käppäily olisi kuitenkin ollut maksullista hupia, joten se jäänee toiseen kertaan.

  

Keskimmäisessä kuvassa näkyvän horisontin rakennukset on Canary Warfin aluetta, joka Cityn (kyllä se on sen alueen nimi) lisäksi on yksi kaupungin "kovista" bisnes keskittymistä.

Ulkonapyörimisen jälkeen menimme Karoliinalle ja Alexille, jossa isäntä kokkasi peri englantilaisen Sunday Roastin, joka kolmen päivän pähkinädieetin jälkeen maistui ruhtinaalliselle!

Aterioinnin jälkeen tuli aika lähteä sänkyä kohden, mutta sitä ennen piti pysähtyä nauramaan Karoliinan ja Alexin kuuselle.

Karoliina vei samalla roskat ja roskiskatoksessa oli rivi vihreitä kuusia ja tuo risu, joka oli heidän menehtynyt kuusensa. Ostettu kuulemma paikallisesta Bauhausista :D

Via Dolorosa.

Olisihan se minulta liikaa vaadittu, että kaikki sujuis jotenkin noileesti :D

Iso puuh. Torstai iltana nautittiin viimeistä ehtoollista perheen kanssa.

 Hyvät pöperöt, vähän kuohuvaa jne. Kun olen lähdössä siskolta en löydä puhelintani (mikä sinänsä ei ole yllättävää onhan yksi supervoimista tavaroiden levittäminen ympäriinsä häkellyttävän nopeasti ja huomaamattomasti). Etsimisen jälkeenkään ei puhelinta löydy eikä mitään kuulu, kun siihen soitetaan. Ok. Se on siis jääny porukoitten autoon.

Lähden talsimaan kotiin ja matkalla tajuan, että hetkinen eihän mulla ole nyt herätyskelloakaan. Viimeisenä yrityksenä kävin kyykkimässä naapurikorttelin hangessa, josko se olisi sinne pudonnut kyytiä odotellessa.  Ei ollut puhelin hangessa.

Kotona sitten yksinkertaisesti päätin, että minähän piruvie herään ilman kelloa 10.

Ja kas! Perjantaina kun heräsin oli kello 9:50. Ei muutakuin porukoille puhelinta hakemaan.

Puhelimenhakureissun jälkeen alkoikin olla jo hoppu viedä viimosia tavaroita kanahäkkiin ja laittaa viimesiä tavaroita laukkuun.

Laukku jotenkin täyttyi. Se ei meinannut mennä kiinni.

Yllä näkyvää akrobatiaa on harrastettu jo Jenkkivuotena. Keino on hyväksi todettu.

No kyyti tulee 12:30 ja vamonos. Lento siis lähti 16 ja Helsinki-Vantaalle saavuimme n. 15. Alkoi olla jo pienen pientä hoppua. Menen tiskille, josta minua ystävällismielisesti opastettiin siihen toiseen terminaaliin - selvä. Tossua toisen eteen. "Kylläpäs nää laukut painaa".

Kun pääsen oikeaan terminaaliin ja oikealle tiskille todetaan 18 kiloinen rinkkani erikoislaukuksi, joka pitää laittaa erikoislaukkuhihnalle - selvä. Sitten nostan ylläolevassa kuvassakin näkyvän laukun (joka on muuten lempeästi nimetty ruumisarkuksi) hihnalle - 33 kiloa!! WOOT!?!? Vielä kotona se painoi 24,5! Mitä ihmettä?

Laukku pitäisi kuulemma saada kevyemmäksi.

Kun virkailija selittää pykäliään minä vilkaisen rinkkaani. Sen saumat irsottavat. Jaksaakohan se. Pirnales. Virkailija katsoi kelloaan ja totesi, että aikaa oli 10 minuuttia. Avasin ruumisarkun ja poistin ensimmäiset  käteen osuvat asiat - tyhjä reppu, korkkarit, olkalaukku ja aamutakki. Siellä ne nyt ovat. Helsinki-Vantaan roskiksessa. Kiva.

Ylimääräisestä laukkuilakoinnista veloitettiin 45 euroa, johon olin toki varautunut.

Lento lähti vähän myöhässä, mutta lähti silti. Köpiksessä vaihtoa odotellessa avasin koneen ja luin sähköpostit ja totesin, että ilmeisesti Heathrowlla olisikin joku minua vastassa koulun toimesta ... ööh ... ok ... vähän tuli holhoava fiilis, mikä siinä tilantessa hieman kismitti. Elävästi tuli mieleen Jenkeistä paluu, kun Amsterdamin kenttä raikuu kuulutuksesta, jossa minua haettiin kuumeisesti (kotiinhan olin jo menossa hemmetti soikoon! Pitikö vieläkin raportoida, että juu juu tässä olen ja kaikki jee. Hmph). Köpiksestäkin lähtenyt kone oli myöhässä ja Lontoon ilmatilassa hengailtiin vielä puoli tuntia, kun oli kuulemma ruuhkaa.

Saavun kentälle ja ennakkoluuloni kentän meet and greetistä osoittautui vääräksi. Vastassa oli Filippiino nimeltä Mark, joka biffasi metrolipun koulun pussista. Matkan ajan höpellettiin elämisestä Lontoossa, hänen Gradustaan yms. Hyvä tyyppi, josta tuli hyvä fiilis.

Pääsin siis kentältä suoraan metrolla ensimmäisen punkkauspaikan liepeille. Nousen pysäkillä pois ja varaudun tavaroiden raijaamiseen (mind you kamaa oli siis 31 kg + 18 kg + 8 kg ja läppärilaukku kaikkine elektroniikkoineen painoi lähes sen saman 8 kg). Aloin siis kyselemään busseista ja yksi neuvoi toista ja toinen toista (Olin unohtanut saamani ohjeet, mutta muistin, että mihin suuntaan pitää lähteä ja monta pysäkkiä). Suhasin metroaseman liepeillä varmaan sen 30 minuuttia ja hikikarpalot alkoivat jo valua pitkin selkää. Lopuksi sitten nousin vaan yhteen bussiin, joka "tuntui" oikealta. Hetkisen olin jo aivan varma, että nyt muuten lähti väärään suuntaan ja tavaramäärän huomioonottaen aloin jo tuskastua. Nousin kyytistä pois ja aloin harkita taksin huitomista, kun tajusin että kadun toisella puolen oli moderneja taloja, jotka näytti kuvien perusteella vähän oikeen tyylisiltä. Kaivoin tulostamani kartan ja totesin, että olin oikeilla koordinaateilla, mutta jäänyt väärällä pysäkillä - selvä. Tossua toisen eteen. Matkaa oli n. 400 metriä, jonka taittamiseen meni n. 30 minuuttia, jonka aikana hikoilin vuolaasti ja aloin loppukohden voihkia jo ääneen.

Perillä kummiskin ollaan! Lämmintä on n. 10 astetta ja aurinko pilkistelee.

Mukava olla täällä. Nyt lähden hakemaan aamupalia ja puol neljä meen katsoon yhtä huonetta Willesden Greenistä! ( Joka kuulemma on uuden tutun mukaan melkosen ankeaa aluetta, mutta haluan saada jotain tuntumaa, että millaisia ne huoneet oikeesti on jne.) :)

Loin blogin!

Näin se käy. Hups. Tarkemmin sanottuna blogi tuli luotua jo joulukuun alussa, mutta kirjoittaminen oli vähän niin ja näin...

Nähtäväksi jää onko se niin ja näin myös jatkossa. Olen kuitenkin sen verran laiskan pulskee tyyppi, että helposti tämmöset ylimääräiset pikku puhteet jää toimittamatta, mutta olishan se mukava ihan itselleenkin, että jaksaisi kirjata kaikenlaista tapahtunutta ylös - olisi helpompaa palata muistoihin.

Pointti on se, että olen lähdössä huomenna Lontooseen vaihtoon ja blogi voisi toimia oivallisena tarinakanavana perheelle, sekä ystäville, niille joita nyt sattuisi kiinnostamaan, että mitä siellä tapahtuu. JOS jaksan kirjoittaa, tarinat tulevat todennäköisesti olemaan myös höppänöitä huomiota ylipäänsä ulkomailla elämisestä. Jonkinlaista sisäisen kokemusmaailman pohdintaa on todennäköisesti luvassa ja varmasti myös jonkinlaista valittamista :)

Multa on muutamat kysyneet, että miksi Lontoo?

Näin se kävi:
Valtaosa läheisistä tietää, että viime helmikuussa, tuli elämältä nyrkki päin näköä, mikä käytännössä tarkoitti siis pitkän parisuhteen päättymistä ja valtaisaa elämänmuutosta.

Muutama kuukausi meni eläessä jonkinlaisessa unenomaisessa tilassa ja kun "heräsin" oli ensimmäinen ajatus: Haluan pois Suomesta. Ei siihen malliin, etten koskaan takaisin tulisi, mutta hetkeksi pois. Saamaan etäisyyttä. Näkemään jotain muuta. Aloin siis kuumeisesti surffaamaan erinäisillä sivustoilla ja perehdyin muun muassa siihen, mitä vaatisi saada työlupa Yhdysvaltoihin (mikä by the way on todella työlästä). Kunnes yksi päivä töissä ollessani tuli ilmiselvä ajatus mieleeni - mulla on yliopistopaikka, miksi en lähtisi vaihtoon.

Menin heti yliopistoni kansainvälisten asioiden sivustolle, jolla ensimmäisenä komeili ilmoitus hakuajan päättymisestä nimenomaisenä päivänä! Selasin avoinna olevat vaihtopaikat ja valitsin Lontoon suorilta. Englanti on teini-ikäisenä jenkeissä vietetyn vuoden ansiosta todella vahva ja aikomuksena on kuitenkin yrittää jonkinlaisia opintoja saada tehtyä.

Toimitin hakupaperin lounastauolla ja vastaanottava koordinaattori totesi, että muita hakijoita ei ole ja myöntävä vastaus saapuikin muutaman päivän kulttua. Seuraavana tajusin, että Lontoo on myös yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Miten rahoittaisin oleskeluni siellä?! En ole koskaan nostanut opintolainaa. Olen aina pantannut sitä siihen, kunnes todella sitä tarvitsisin. Sekin asia tuntui siis menevän ikäänkuin tarkoituksenmukaisesti.

Tässä sitä ollaan. Olen 28-vuotias maisterivaiheen opiskelija. Lähdössä kaupunkiin, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää, eikä asuntoa. Ainoa mikä on varmaa on, että muutamalle kurssille on paikka.

Olen jalat maassa tyyppi. Elämän koulima. Tiedän, etteivät asiat mene niinkuin Strömsössä, mutta
viimeksi olen tuntenut oloni näin kevyeksi 9 vuotta sitten ylppäripäivänä. Kun tuntui, että mikä tahansa olisi mahdollista.