Jeh.
Aamupäivällä lähdin ruumisarkkuni kanssa junalla keskustaa kohden ja kun laitoin eilisen huoneen emännälle viestiä, että tulossa ollaan, niin eukko (kyllä. Eukko on halventava ilmaus ja käytän sitä tässä tietoisesti, täydellä harkinnalla) soittaa, että joo sori sori, en muistanu eilen soittaa, mutta annoinkin huoneen yhdelle kaverin kaverille - isompi ja kalliimpi huone olisi luonnollisesti ollut vapaana. Hah. Just. No deal.
Ei muutakuin seuraavalla pysäkillä pois, vaihto toiselle raiteelle ja takasin samaan suuntaan.
Kävellessäni takaisin laukkuineni, meinasin jäädä auton alle ja kun pääsin bussipysäkille päästin oikein kypsän ja aikuisen itkun. Teen sitä toisinaan. Itkeä tirautan. Ihan pikkasen vaan. Se helpottaa. Se ei tarkoita, että katuisin, tai etten pärjäisi, tai että pelkäisin, tai että haluaisin luovuttaa. Toisinaan sinnikkyys on vain uuvuttavaa ja silloin pitää vähän itkeä tirauttaa. Ihan pikkasen vaan.
Takaisin päästyäni aloin soittelemaan ympäriinsä valtavalla vimmalla ja ensimmäinen huone jota kävin tänään katsomassa tuntui saman tien oikealta.
Siperia kuitenkin opetti, että turha ilakoida vielä. Siinä missä edellinen sopimus olisi ollut täysin pimeä, liittyy tähän järjestelyyn aikamoinen paperisota ja yritän nyt kuitenkin vielä varautua, että vaikka olisin huoneen valmis ottamaan ja siitä lähtevä jätkä olisi sen minulle valmis antamaan, niin jokin voi mennä vielä mönkään. Että en ala siitä nyt tämän enempää riemuitsemaan. Katsotaan mitä tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti