Luvassa rutinaa.
Aina ei jaksa äitille ja siskollekkaan rutista. Nyt kummiskaan ei ole kyse mistään infernaalisesta ahdistuskohtauksesta vaan vain yleisestä kyllästymisestä ja tylsyydestä.
En tiä. Olisinpa kotona.
Elämäni täällä on tuntunut menevan muutenkin hyvin toisesta ääripäästä toiseen - toisina viikkoina on ohjelmaa vaikka kuinka. Joka päivä jotain. Ja sitten on useampiakin päivä, jolloin ei kertakaikkiaan ole vain mitään tekemistä - tai noh, tekemistähän tässä kaupungissa on aina, mutta aina ei huvita.
Nyt on iskenyt myös pieni flunssanpoika, jonka johdosta olen viettänyt viikonlopun melkein sisätiloissa. Tämä paikallaan oleminen ei ole koskaan ollut minua varten, mutta täällä sitä jotenkin alkaa kaikkea negatiivista kelaamaan ja lopputuloksena on, että V-I-T-U-T-T-A-A asua tässä saatanan kehitysmaa läävässä.
Täällä asumisen tematiikkaa on tullut pohdittua kavereiden kanssa ja olemme tulleet siihen loppupäätelmään, että niinä päivinä, kun antaa itselleen luva haahuilla ja tehdä "lontoojuttuja" - on tämä ihan mielettömän kiva mesta olla. Mutta kun on niitä ihan arksia päiviä, tavallisia päiviä. Päiviä, jolloin eletään sitä arkea. Ne päivät ovat sieltä, missa aurinko ei paista.
Henkilökohtaisesti suurimpia juttuja ovat nämä:
Olen muuttanut omilleni 19-vuotiaana. En ole koskaan kimppakämppäillyt. Viitisen vuotta asuin kumppanin kanssa. Se on eri asia, kuin neljä kämppistä. En tiedä. Kokemus tämäkin, mutta lopputulos on se, että olen ehtinyt elää liian vanhaksi omissa oloissani ja kimppa-asuminen ei vain yksinkertaisesti ole minua varten - ainakaan tässä huushollissa. Jotenkin mun vitutuskäyrä vain notkahtaa siitä niistä lukemattomista pienistä asioista, joita kukaan ei tee tahallaan, mutta jotka vain ovat läsnä, kun asuu vieraiden ihmisten kanssa. Yhdellä on kova tarve tehdä numero siitä, että nyt hän on suvainnut siivota ja samalla kyseinen tyyppi on yksi suurimmista sotkijoista. Kuitenkaan kukaan muu kuin minä ei tunnu pyyhkivän muruja pöydiltä. Ovia paiskotaan. Käytävissä puhutaan äänekkäästi. Käytetään toisten asioita, jotka on tuotu Suomesta asti (okei, tajuan, että tätähän ei voi tietää - mutta se, että se kahvin keitin on mun kaapissa kenties viittaisi siihen, että se on minun ja ikäänkuin pitäisin sen omassa käytössäni) Ylipäänsä vain se, että kun tulee kotiin, ei saakkaan olla rauhassa vaan siinä keittiössä nököttää joku katsomassa piirrettyjä ja jos itse haluaa mennä siihen fiksaamaan jotain syömistä, tuntuu typerältä olla sanomatta yhtään mitään. Tai sitten kun on liian puhelias ja päästää ihmiset "liian lähelle", joutuu vastaamaan kysymyksiin "whereyougoin? whoyoumeeting? watchadoin?" - Olen liian vanha. Helvetti, että korpee. Ja samalla tulee semmonen olo, että mussa on jotain vialla.
Suihku on niin älytön, että hiusten pesua lykkään viimeiseen asti, mikä liikkuntaa harrastamattomuuden kanssa saa aikaan melko jännittäviä fiiliksiä omasta viehättävyydestä ja yleisestä hyvinvoinnista.
Ruuanlaittovermeet ovat niin ala-arvoisia, että ruuanlaittamisesta on tullut aivan käsittämättömän vastenmielistä puuhaa. Leikkuulautaa ei esim. ole ja teflonpannut ovat kuluneet alumiinisiksi - uutta pannua en ole halunnut ostaa, koska jossain vaiheessa vihjaisin kämppiksille, että teflonpannut menevät pilalle, jos niitä käsittelee teräksisin välinein - "aijaa... no ne oli tämmösiä, kun me tähän tultiin" sanoi yksi näistä sankareista ja hämmensi wokkiaan haarukalla. Kävi mielessä, että olisin voinut ostaa oman pannun ja pitää sitä omassa kaapissa, jolloin olisin viestinyt sitä, että se on vain minun käytössäni. Mutta tulin siihen lopputulemaan, että se olisi liian piiloviestivää.
Ylipäänsä silloin kun ruokaa laitan, on lähetulkoon aina joku kysymässä, että mitä teet? mitä toi on? mikä haisee? mitä maustetta? currya? ai onks curry kova juttu Suomessa?
Kaupassa käynti on jotenkin ihan todella vastenmielistä... en oikeastaan tiedä miksi... nekin on täynnä. Kassat on ihan käsittämättömän hitaita. Hyllyt on tyhjiä. Tähän en ole vielä itsepohdiskelulla löytänyt järkeenkäypää selitystä, mutta ruokakaupassa käynti on täällä vain todella tympeää puuhaa. Suurin vaikutin lienee se, että bussilla tääkin pitää hoitaa ja koska bussit on mitoiteltu pygmeille ja ovat nekin aina täynnä, on siellä melkosen kivaa istua kauppakassien kanssa.
Tiedän myös, että olen tämän kevään aikana missannut monta kivaa rientoa Suomessa - tämä on kieltämättä laittanut harmittamaan aika-ajoin, vaikka monta täysin uudenlaista kokemusta on täälläkin koettu.
Kaipaan omaa kotikoloa, omia tavaroita, omaa jääkaappia, omaa kylppäriä, perhettä, ystäviä, harrastuksia, kaupin metsää, näsinjärven rantaa, PYÖRÄILYÄ!, hämeenkatua, pientä ja mitätöntä Tamperetta, pientä ja mitätöntä elämääni. Olen kaikkea kelatessani tullut siihen tulokseen, että jotenkin ne asiat, jotka siitä arjen elämisestä tekevät minulle mielekästä - niitä asioita ei ole täällä samalla tavoin saatavilla, kuin Suomessa ... toki jos nyt aletaan asiaa oikeen syvältä kaivamaan, niin varmasti aikaa myödenlöytyisi korvaavia juttuja. Ehkä. Tai sitten ei.
Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen en kuitenkaan kadu tänne lähtöä, ei tokikaan.
Mutta olen kyllä aivan helvetin onnellinen, että juhannukseen ja kotiinlähtöön on 4,5 viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti