Nyt tulee purnausta.
Vituttaa.
Nyt on vaan ollut yksi niistä päivistä, kun kaikki menee jotenkin penkin alle. Murr.
Olen tässä viimepäivinä kärsinyt pienestä koti-ikävästä. Se oikeastaan alkoi siitä, kun olin kämppikseni kanssa Bathissa ja heidän koulullaan kun on kunnon loma tässä keväällä, lähtee hän kotona käymään rapakon toiselle puolelle. Tätä sitten pohdiskeltiin ja hän tuumasi: "It's great to go home. You know... get to be with my people". Jotenkin tää laukasi mussa pohdiskelua siitä, kuinka täällä Lontoossa on hienoa ja kaikkee. Oon tutustunut tosi moniin mielettömän hyviin tyyppeihin, mutta silti tämä ei ole se mun oma maailma, jossa on ne mun omat ihmiset. Bathissa käynti myös herätti mut siihen, kuinka kaikessa mahtavuudessaan, on Lontoo myös todella raskas kaupunki. Se on meluisa, ahdas, täynnä ihmisiä, kiireinen ja hidas - kaikkea tätä samaan aikaan. Tuntuu, että samantien kun astut ovesta ulos täyttyy korvien väli kaupungin kakofonialla. Toinen asia, jota kaipaan niin paljon, että suorastaan jalkoja pakottaa on (Suomessa) oman salini tanssitunnit. Jumanpliut kun ei noi mun salin (täällä) ryhmäliikuntatunnit oo mistään kotosin ja ja ja mun on ikävä mun tanssitunteja!! No eilen menin kuitenkin innottomuudestani huolimatta vaihtariporukkamme pubi-iltaan, joka oli tietenkin oiva ratkaisu. Vaikkei huvita, niin se, että vaan saa itsensä osallistumaan johtaa yleensä fiilisten kohentumiseen.
Tänään sitten lähdin maailmalle aikomuksena hieman reippailla, kun matkakortti meni umpeen.Eikö jumaliste sitten melkein het alkanu satamaan sen toisen kerran täällä olo aikana, jonka seurauksena olin läpimärkä koululle päästyäni. Yritän kirjautua koulun erinäisille verkkopalvelimille ja 50 prosenttia niistä ei toimi. Lähden ostamaan pyöräilykypärää todetakseni kotona, että se on liian pieni ja tässä vaiheessa taisin jo kuitinkin heittää menemään. Kaikenlisäksi olin taas pukeutunut täysin kelille sopimattomalla tavalla (Mää en vaan yksinkertaisesti näytä osaavan pukeutua täällä) ja viimeaikoina syötyjen Marks & Spencerin keksien ansiosta on takkikin alkanut kiristämään.NNNNNGH!!!!
No joo :) Tää nyt on tämmöstä höpöttelyä. Todellisuudessa oon jo niin vanha, että ei se koti-ikävä mitään raastavaa itkemistä ole. Se nyt vaan on semmonen tunne, jolle pitää kohauttaa olkiaan. Tämmöstä tää elämä nyt vaan on. Ja luulenpa, että näihin fiiliksiin vaikuttaa myös se todellisuus, etten enään jaksa jokaikinen päivä pyöriä päättömänä turistina, vaan nyt tää on tämmöstä oikeaa arjen pyörittämistä. Nyt mää "vaan" elän Lontoossa.
Vällyt ja hyvänmielen leffat kutsuu. Huominen on parempi - aurinkoa ja 16 astetta lämmintä.
NIH!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti